Astun hämärään ja harmaaseen halliin. Korkeaan ja synkkään tilaan... joka on joskus loistanut arvokkuutta ja kauneutta. Nyt sen seinät huokuvat vain muistoja. Askeleeni kaikuvat tuossa valtaisassa eteisessä. Edessäni nousevat uljaat portaat, jotka johdattavat kartanon muihin osiin.
Seison kartanon eteishallissa, jonka aika on syövyttänyt.
Vienyt sen hohdokkuuden.
Silti...nuo seinät muistuttavat arvokkuudesta. Nuo valtaisat maalaukset, jotka aika on pölyttänyt. Nuo maalaukset, jotka esittävät kartanon herttuoita ja herttuattaria heidän perheineen. Perheitä, jotka ovat kohdanneet tragedioita...
Astelen hallin poikki, suurille oville. Toinen ovista irti saranoiltaan on ja on kaatunut. Ovien takaa paljastuu kaunis tanssisali. Suuret ikkunat ovat rikkoutuneet. Tunnen viileän tuulen ihollani.
Suuri kristallikruunu keskellä salia makaa. Kristalli narahtelee askelteni alla. Nostan yhden kristallin maasta.
Jäätävän kylmä.
Hyvin kaunis.
Se kuun kajossa välkehtii.
Sen nyrkkiin puristan. Katseeni kohotan.
Katson suurta salia.
Kuvitella voin...
Suuret tanssiaiset.
Kauniit värit.
Lumoavat asut.
Ihastuttavan musiikin.
Viima kulkee hiusteni läpi ja saa minut värähtämään.
Seison ylhäisen makuuhuoneen ovella. Katson vanhaa sänkyä...
Petivaatteet ovat edelleen paikoillaan. Astun huoneeseen varovasti. Pelkään tuota huonetta.
Huoneessa tässä... kamalia on aikojen saatossa tapahtunut. Pimeys ahdistaa.
Siihen sänkyyn moni kuollut on.
Moni vaimo on miehensä siihen tappanut...
Moni mies on vaimonsa siinä raiskannut...
Moni lapsi on siihen kuihtunut...
Katson ympärilleni. Huone on suuri ja hyvin kaunis. Se joskus uljas on ollut. Uhkunut arvokkuutta. Nyt...
Se vain kamalia muistoja viestittää...
Muistan jokaisen vierailuni tuossa kartanossa, jokaisen hetkeni siellä.
Joka kerta vannon, etten ikinä enää palaa tuohon kauheiden tapahtumien tyyssijaan...
mutta jonkin siellä vetää minua puoleensa... Joka kerta palaan aina.
En voi jättää palaamatta.
Tuo vanha kartano... on sieluni ottanut omakseen.
Monien muiden tavoin...
